Marek Aivila aloitti Heimossa jo viime vuosituhannen puolella pelaajana. Hän oli edustusjoukkueen mukana useita vuosia 2. divisioonassa ja 1. divisioonassa. Viimeiset tilastomerkinnät löytyvät kaudelta 2004–05.

Pelaajana Aivila nakutti divarissa yli puoli pistettä ottelua kohden. Sitten meni selkä, eikä pelaaminen enää onnistunut edustusjoukkuetasolla.

”Mika värväsi valmennushommiin. En pystynyt olemaan hallilta pois”, Aivila naurahtaa.

Nykyisen toiminnanjohtaja Mika Leiposen haukilahtelainen Aivila onkin tuntenut 14-vuotiaasta asti ja koko Leiposten perhe on tuttu. Käytännössä hän on nähnyt Heimon kasvavan nykyisiin mittoihinsa pienehköstä aladivariseurasta.

”Makea ajatus, että on ollut siellä luomassa kulttuuria. Pienessä roolissa tosin”, Aivila sanoo.

Kokeneelle inkkarisoturille nousu Salibandyliigaan oli ylpeyden aihe. Pitkään valmentanut Aivila on iloinen siitä, että hänen aiemmat suojattinsa ovat päässeet pukemaan edustusjoukkueen paidan.

”Jonas Eklund oli kokoonpanossa mukana ensimmäisessä puolivälieräottelussa Vantaalla, vaikka ei tainnut päästä pelaamaan. Eetu Kotilainen taas esiintyi edukseen Suomen cupissa tällä kaudella”, Aivila kertoo.

Seuraavat miesten edustusjoukkueen pelaajat ovat jo hyvää vauhtia kasvamassa C1-ikäluokassa, jota Aivila tätä nykyä valmentaa yhdessä niin ikään Heimolaiset-sarjassa esiteltyjen Tommi Turusen ja Petri Ruohosen kanssa.

”Näissä pojissa elää aika monessa se toivo, että kehittyisivät sinne asti. Lahjakas ikäluokka”, Aivila sanoo katsellessaan treenejä Otahallin katsomosta jalka paketissa.

Jalka paketissa? Aivilan alkuvuosi on tosiaan mennyt katsomon puolella, sillä häneltä katkesi akillesjänne jokin aika sitten, salibandymatsissa tietenkin.

Vamma pitää hänet kenties poissa kaukalosta treenejä vetämästä ja ikämiespeleistä, mutta ei sentään lajin parista. Haastattelun aikanakin hän toteaa veren vetävän seuraavana viikonloppuna Tampereelle, jossa C1-edustusjoukkue pelaisi 1. divisioonan pudotuspelejä.

Edellisenä viikonloppuna joukkue valmennusryhmineen kävi Lappeenrannassa, joten ei ole liioiteltua sanoa harrastuksen olevan melkoinen aikasyöppö. Aivilan oma arvio on keskimäärin 20 tuntia viikossa ja yksittäiset pelit päälle.

Tällaiset tuntimäärät vuosikausien ajan kertovat ennen kaikkea siitä, että Aivila nautti valmentamisesta.

”Minua motivoi se, että näkee noiden jätkien iloitsevan pienistä asioista.”

Pitkästä urasta Heimossa kertoo sekin anekdootti, että valmennusryhmään alkaa tulla aiempien opastettujen pikkuveljiä.

”Ei sentään vielä heidän lapsiaan, vaikka kyllä tuolla kerhotoiminnassa voisi pikkuhiljaa olla jo niitäkin”, Aivila laskee.

Valmentaminen on muuttunut paljon siitä, mitä se oli Aivilan uran alussa.

”Ei nykyään voi enää opettaa samoja juttuja kuin kymmenen vuotta sitten. Täytyy imeä parhaansa mukaan uutta tietoa muista seuroista ja toisilta valmentajilta.”

Halu kehittyä koutsina onkin osasyy Aivilan pamauttamaan uutiseen: Hän aikoo pitää välivuoden valmentamisesta. Tai ainakin siitä rutiinityöstä videoiden leikkaamisineen ja päivittäiseen arkeen osallistumisineen.

”Olen miettinyt asiaa paljon. Arkiduunin, valmentamisen ja kotipuolen yhdistäminen on aika rankka paketti. Omakotitalo vie aikaa ja vaikka minulla ei ole vielä perhettä, olen velkaa kotiin välivuoden”, Aivila sanoo.

Saliabandyvalmentajalle välivuosi antaa mahdollisuuden itsensä kehittämiseen. Aivila vakuuttaa, että häntä nähdään hallilla myös sen aikana. Sen verran hyvin hän viihtyy Heimossa.

”Ihmiset tekevät seuran. Aina on kiva mennä toimistolle. Varsinkin jos joku on keittänyt kahvia.”

Heimon tapauksessa erityisesti näin. Täällä on aina kiinnitetty huomiota siihen, että kaikki viihtyvät ja ovat kuin samaa… Heimoa.

”Salibandy on vain pieni osa tätä kaikkea. Olen oppinut paljon myös itsestäni. Tuntuu, että nuoret ovat nykyään paljon fiksumpia kuin mitä on itse ollut teini-ikäisenä”, Aivila pohtii.

15-vuotiaiden valmentaminen kysyy eittämättä hyviä ihmissuhdetaitoja. Aivila ja kumppanit tarjoavat salibandyoppien lisäksi peruselämänohjeita.

Koutsien harjaantunut silmä huomaa nopeasti, jos jollakulla ajatukset ovat muualla kuin salibandyssä. Valmentaja voi monessa tapauksessa olla sopiva taho, jonka kanssa keskustella iloista tai murheista.

”Yritän valmentajana tuottaa sellaiset olosuhteet, että pelaajien tarvitsee vain pelata”, Aivila tiivistää toimenkuvansa monet puolet.

Hän kertoo esimerkkinä tapauksesta, jossa yksi joukkueen pelaajista oli selvästi harmissaan jostakin. Keskustelussa selvisi, että pelipaikan löytyminen kolmoskentällisestä otti pattiin.

”Kerroimme, että siinä samassa kentällisessä pelasi pari vuotta nuorempi kaveri, jolle hän oli suureksi avuksi henkisenä johtajana”, Aivila jatkaa.

Päätösten perustelu, kaikkien kohtelu rehdisti ja ihmistuntemus ovatkin valmentamisosaamisen kovinta ydintä ainakin nuorten kanssa toimiessa.

"Annamme itsestämme periaatteessa kaiken ja sitä haluaa jotain takaisinkin. Paras palkinto on, kun pojat lähtevät hallilta hymyillen", Aivila sanoo.

Turhaan ei häntä kutsuttu tämän jutun alussa "palkituksi valmentajaksi".  Ammattilaiselle olisi varmasti käyttöä muuallakin?

”Kyselyjä tulee silloin tällöin, mutta en lähde kulumallakaan”, heimolainen Marek Aivila vakuuttaa.

// WI Tiedotus / Erno Rautarinta